Voivatko älykkäämmät työkalut tehdä ihmisestä älykkäämmän?

by eskokilpi

On virheellistä ajatella, että ihmisen kyvykkyys heikkenisi teknologisen kyvykkyyden kehittyessä. Ihmisen ja työkalujen suhde ei ole nollasummapeliä. Harva vaihtaisi Ponssen harvesteria takaisin pokasahaan. Käytännössä ihmisen kyky toimia paranee parempien työkalujen myötä, mutta vain jos toimintamme muuttuu uusien teknologioiden mahdollistamalla tavalla.

Ihminen lajina, muiden lajien joukossa, on kahdessa suhteessa erilainen kuin muut. Kykymme yhteistyöhön ja työkalujen valmistamiseen on kehittyneempi kuin muilla lajeilla. Emme ole tässä mielessä mitenkään uudessa tilanteessa tänään kun puhumme digitalisaatiosta ja uusista teknologioista. Ihminen on aina tehnyt itselleen työkaluja, joilla hän pystyy suoriutumaan yhä vaativimmista tehtävistä ja ratkaisemaan yhä monimutkaisempia ongelmia – usein yhdessä muiden kanssa. Teknologisen ongelmanratkaisukyvyn nopea kehittyminen luo kuitenkin juuri nyt mahdollisuuksia, jotka meidän tulisi tunnistaa.

Uudet mahdollisuudet nostavat myös esille kysymyksen älykkyyden määritelmästä. Voisiko älykkyyttä olla se, että osaa toimia tilannekohtaisesti, laajasti toiminnan vaikutuksia ymmärtäen, fiksulla tavalla? Voidaanko älykkääksi ihmiseksi ajatella henkilöä, joka ei ehkä itse muista tai osaa, mutta joka osaa jakaa eteen tulevan tilanteen kognitiiviset vaateet teknologisesti ja sitä kautta myös yhteisöllisesti?

Voisiko ihminen olla oppinut, jos hänen henkilökohtainen älylaitteensa kävisi kaikki koulut, kurssit ja kokeet läpi, sekä valmistuisi ihmisen itsensä sijaan insinööriksi, biologiksi, sosiologiksi tai psykologiksi? Valmistumisen jälkeen älylaite opettaisi ihmistä aina tarpeen mukaan, kun ihminen kohtaa tilanteen, jossa kyseisiä tietoja ja taitoja tarvitaan? Älykkyys olisi ennen kaikkea jatkuvaa oppijuutta ja älykästä toimijuutta, vähän samalla tavalla kuin nyt käytämme navigaattoria apuna ajaessamme vieraassa kaupungissa.

Onko ihminen älykäs toimija, jos hän osaa taitavasti hyödyntää älykkäiden työvälineiden mahdollistamaa teknologiavälitteistä opettajuutta, selviytyen sen avulla vaikeista ja monimutkaisista tehtävistä ja ongelmanratkaisutilanteista?

Olemme jo kauan sitten hyväksyneet tämän periaatteen manuaalisessa työssä, jossa ihmisen fyysiset voimavarat eivät enää rajoita puiden kaatamista tai raskaisen tavaroiden siirtämistä. Nyt on aika hyväksyä sama periaate kognitiivisessa työssä, jossa yksittäisen ihmisen henkisten voimavarojen uskotaan olevan tietotyötä määrittävä tekijä!

Työkalujen, työn ja oppimisen demokratisoituminen

Useat työkalut, jotka ennen maksoivat miljoonia euroja, maksavat enää vain tuhansia tai jopa vain satasia. Kognitiivisen työn työvälineiden dramaattinen halpeneminen luo mahdollisuuden uudenlaiseen ohjautuvuuteen, aikakauteen, jossa ihminen itse ja ennen kaikkea yhdessä muiden kanssa, pystyy käytännössä tekemään, ilman kalliita rakenteita, saman mikä aikaisemmin vaati suuren yrityksen. Keskeinen rajoittava tekijä ei ole enää kallis pääoma, jolla kustannetaan työvälineet, tilat ja työn johto.

Uuden oppimisen ja työtehtävistä selviämisen haaste ei enää rajoitu yksilön kykyyn oppia perinteisessä mielessä, vaan kykyyn kompensoida aina läsnä olevaa kognitiivista vajavaisuuttamme tietoteknisesti. Sama asia toteutuisi jos meillä olisi aina pääsy kaikkiin kirjastoihin, kaikkiin yliopistoihin ja kaikkiin opettajiin juuri sillä hetkellä kun niitä tarvitsemme, ilman että edes aina itse ymmärtäisimme, että tarvitsemme apua.  Yksittäiselle ihmiselle syntyisi myös mahdollisuus koetella, ja ehkä ylittää, niitä toimijuuden rajoja, jotka usein tietämättämme asetamme itsellemme. Jos henkinen tai rahallinen pääoma ei enää ratkaisevasti rajoita kykyä tehdä työtä, ihmisille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia merkitykselliseen tekemiseen ja merkityksellisyyden kokemukseen.

Haasteita työn ja oppimisen demokratisoitumisessa

Jälkiteollisessa, post-fossiilisessa maailmassa, työn muutos tekijän näkökulmasta suuntautuu työnantajan  hakemisesta asiakkaan hakemiseksi, eli työn hakemisesta työn luomiseksi. Työn lähtökohta ei silloin ole yrityksen tuote- tai palveluprosessi, vaan tilannekohtainen ongelman kuvaus – ongelman ratkaisuprosessi yhdessä asiakkaan kanssa.

Tämä muutos edellyttää meiltä uutta ajattelua siitä, mitä oppiminen ylipäänsä on. Luova ongelmankuvaus – ongelmanratkaisuprosessi on aina tiedon rakentamista, ei vain olemassa olevan tiedon omaksumista. Uuden tiedon rakentaminen tulee siten osaksi kaikkea työtä. Emme enää sano, että työ on oppimista, vaan oppiminen on työtä!

Elämme kuitenkin yhteiskunnan tasolla yhä edelleen lineaarisessa ajattelussa, putkissa. Samalla tavalla kuin oppiminen on ollut lineaarinen putki, niin myös työ on ollut putki. Jos ihminen ei päässyt opiskelu- ja työputkeen, tai joutui putken ulkopuolelle, hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia menestyä. Kyseinen, nyt vähitellen murenemassa oleva systeemi, on jättänyt liian suuren määrän ihmisiä ulkopuolelle. Putkien ulkopuolelle jäämisestä on yhtenä esimerkkinä edelleen tapahtuva nuorten ja aikuisten syrjäytyminen.

Kollektiivista ajatteluamme leimaa muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) kasvun asenteen (growth mindset) sijaan. Ajattelemme, että kun ihminen on kerran jättänyt koulun tai oppimisputkensa kesken, niin se oli sitten siinä loppuelämäksi. Kun en opiskellut nuorena, niin en voi sitä tehdä enää koskaan myöhemminkään. Se on liian vaikeaa ja liian kallista.

Oppiminen ei kuitenkaan ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne ja uusi tapa tehdä työtä. Oppiminen on tapa elää yhä merkityksellisempää elämää ja tapa olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä, kuten kirjoitimme aikaisemmin.

Työn ja oppimisen demokratisoituminen ei edelleenkään tarkoita sitä, että elämän eväät  ja kehittymisen mahdollisuudet olisivat kaikille samat. Työelämässä ja koulujärjestelmässämme on edelleen paljon tekijöitä, jotka jättävät huonommin pärjääviä ihmisiä ulkopuolelle. Eriarvoistumisen lähteitä on edelleen paljon ja meidän on tehtävä jatkuvasti työtä niiden tunnistamiseksi ja poistamiseksi.

Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että elämme valtavaa mahdollisuuksien demokratisoitumisen vallankumousta. Paradoksaalisesti juuri teknologia luo meille mahdollisuuden ihmisyyden renessanssiin. Tavoitteena on plussumma-maailma ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisen suhteessa teknologiaan.

Pekka Peura ja Esko Kilpi