Merkityksellistä työtä ja oppimista

by eskokilpi

Merkityksellisyyden kokemus on ihmisoikeus. Merkityksettömyys on ihmisoikeusrikkomus.

Merkityksellisyys syntyy ennen kaikkea työelämän ihmissuhteissa sekä suhteesta työhön itsessään ja laajemmin siihen miten ihminen liittyy omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tämä perusasia ei muutu, vaikka olemmekin siirtymässä teollisesta erikoistumisen aikakaudesta jälkiteolliseen aikaan.

Muutos on nyt käynnissä. Yksittäisen ihmisen kohdalla muutos tapahtuu sekä työn että oppimisen mahdollisuuksien laajenemisessa. Elämme ennennäkemätöntä mahdollisuuksien demokratisoitumisen aikaa. Yhä useampi pääsee oppimaan haluamiaan tietoja ja taitoja sekä tekemään sellaista työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja itselleen sopivaksi. Tämä on ihmisen kannalta merkittävä positiivinen muutos kohti parempaa yhteiskuntaa, mutta se tuo mukanaan myös haasteita. Muutos itsessään, myös kohti parempaa, vaatii aina sopeutumista, uudenlaista vastuunottoa, sekä vanhan, yhä toimivankin, taakse jättämistä.

Työn muutos toistosta tilannekohtaisuuteen vie meitä kohti työtä luovina ongelman kuvauksina ja luovina ongelman ratkaisuina. Työ muuttuu tuote- ja tehtäväkeskeisestä suhde- ja vuorovaikutuskeskeiseksi.

Tasa-arvoisemmat, luovat mahdollisuudet muuttavat työihmisen teollisen ajan ammattilaisesta lähemmäksi sitä maailmaa, minkä tunnemme taiteen kautta. Artistius, taiteilijuus, tarkoittaa oman potentiaalin vapautumista, jatkuvaa kehittymistä ja minän puhkeamista kukoistukseen luovan läsnäolon ja uutta luovien kohtaamisten kautta.

Tavoitteena on intensiivisempi läsnäolo omassa ainutlaatuisessa elämässä. Oppiminen on enemmän tie kohti merkityksellisyyttä, kuin tie kohti muiden arvioimaa osaamista.

Tämän päivän keskeisin kysymys on, mitä uuden oppiminen tarkoittaa käytännössä lapsille, nuorille sekä aikuisille, jotta jokainen pääsisi mukaan demokratisoituvaan oppimiseen ja demokratisoituviin mahdollisuuksiin työelämässä.

Sekä työn merkitys että työhön liittyvät määritelmät muuttuvat. Teollisena aikana tuottavuuden kasvu perustui eri asioihin kuin tulevaisuudessa. Jälkiteollisena, jälki-fossiilisena, aikana työ kehittyy ja tuottavuus lisääntyy oppimisen ja opitun laajan jakamisen kautta. Oppiminen ei ole enää työhön valmistavaa asiaa, vaan oppiminen tapahtuu osana työtä aitojen ongelmanratkaisutilanteiden kautta.

Vaikka teknologiat kehittyvät, työn määritelmä pysyy, työ on toisten ihmisten ongelmien kuvausta ja niiden ratkaisua. Oppiminen on kysymysten esittämistä ja vastausten hakemista niihin. Todellista kokonaisvaltaista oppimista ei edes voi tapahtua simuloimalla tilanteita työn ulkopuolella, mistä syystä työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.

On varsin helppo hyväksyä väite että työ on oppimista, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta kun ajattelussamme ja toiminnassa näkyy, että oppiminen on työtä. Oppiminen ja laaja opettajuus, josta kirjoitamme jatkossa, rakentaa yhteiskunnan perus-infraa enemmän kuin tiet ja tunnelit.

Yhteiskunnan tasolla ongelmana on yhä edelleen tuottavuuden kasvun näkeminen nykyisen toiminnan tehostamisena, jossa pyritään tekemään vähemmällä enemmän tulosta. Jälkiteollisen työn aikakautena tuottavuus syntyy työn arvon eikä määrän lisääntymisenä.

Minkälainen työ on arvokasta – mitä on tärkeää oppia?

Työn arvo kasvaa, kun asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kokemus palvelusta tai tuotteesta paranee. Pyrkimys lisätä työn arvoa luovalla tavalla on fundamentaalisesti aina oppimisprosessi. Arvoa tai kasvua ei myöskään voi enää mitata vain perinteisillä finanssimittareilla ottamatta huomioon toiminnan positiivisia ja erityisesti negatiivisia ulkoisvaikutuksia.

“Mitä on tärkeää osata?” on muuttunut vääräksi kysymykseksi. Oikeat kysymykset muodostuvat vasta vuorovaikutuksessa maailman kanssa arvonluonnin yhteydessä, mistä syystä vastauksia ei voi opetella etukäteen.

Tulevaisuuden ihminen tarvitsee teollisen ammattilaisen työkalupakin sijaan artistin työkalupakin, jossa arkinen luovuus on yksi keskeisimmistä työkaluista. Kritiikki siitä, että nykykoulu ei valmista ihmisiä työelämään, on tästä näkökulmasta hyvin perustelu.

Oppilaitoksia ja oppimispolkua suunnitellessa tulisi pitää keskiössä tavoite toiminnasta, jonka kautta kasvatamme hyvän itsetunnon omaavia, uteliaita ja elinikäisen oppimisen taidot hallitsevia yhteistyöhakuisia ja kohtaamiskykyisiä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö nykymuotoinen asiantuntijuus kasvaisi myös tällaista oppimispolkua ja työuraa pitkin, vaan päin vastoin.

Kuka johtaa työtä – kuka opettaa oppilasta?

Jälkiteollisen, post-fossiilisen, työn aikakaudella alkusysäys työlle ei enää tule työntekijän ulkopuolelta, vaan työntekijältä itseltään. Vastaavasti alkusysäys oppimiselle ei tule opettajalta, vaan oppilaalta itseltään. Moottorina työlle ja oppimiselle toimii ihmisten välinen rikas vuorovaikutus, jossa syntyy uusia kysymyksiä, joihin haetaan uusia vastauksia. Verkostomaisessa työssä kaikki osallistujat ottavat oman osansa siitä työn osasta, jota kutsuttiin johtamiseksi. Vastaavasti verkostomaisessa oppimisessa kaikki oppilaat ovat myös opettajia.

Tieto ja nopeasti halpenevat työkalut tulevat kaikkien saataville, mistä syystä perinteinen koulujärjestelmä on jo syrjäytetty monopoliasemastaan oppimisen mahdollistajana.

On kuitenkin oleellista edelleen ymmärtää, että ihminen yksilönä ei aina ole kovinkaan hyvä tai säntillinen itsensä opettaja tai oman työnsä ohjaaja. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä opettajiksi, ohjaajiksi, valmentajiksi, mestareiksi, mentoreiksi, esikuviksi ja inspiraation lähteiksi.

Opettajuus ei silloin välttämättä ole enää rooli tai perustu asemaan. Nämä “opettajat” eivät löydy pelkästään instituutioista, kuten kouluista, vaan kuka tahansa voi toimia toisen ihmisen todellisena opettajana jossain häntä kiinnostavassa asiassa. Esimerkkinä nykyajan opettajasta toimii YouTube-kanavaa ylläpitävä vlogaaja tai sinne “how-to”-videon postaava asiantuntija.

Työ on aina toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta ja oppiminen on aina vuorovaikutusta. Oppiminen on aina pienissä tai suuremmissa yhteisöissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulosta. Nämä havainnot tuovat meidät kahden oleellisen kysymyksen äärelle: miten ihminen löytää oman opettajansa ja miten hänen tulisi vuorovaikuttaa yhteisönsä kanssa?

Tästä jatkamme seuraavassa kirjoituksessa!

Pekka Peura ja Esko Kilpi