Esko Kilpi on Interactive Value Creation

The art of interaction, the design of digital work and the science of social complexity

Voivatko älykkäämmät työkalut tehdä ihmisestä älykkäämmän?

On virheellistä ajatella, että ihmisen kyvykkyys heikkenisi teknologisen kyvykkyyden kehittyessä. Ihmisen ja työkalujen suhde ei ole nollasummapeliä. Harva vaihtaisi Ponssen harvesteria takaisin pokasahaan. Käytännössä ihmisen kyky toimia paranee parempien työkalujen myötä, mutta vain jos toimintamme muuttuu uusien teknologioiden mahdollistamalla tavalla.

Ihminen lajina, muiden lajien joukossa, on kahdessa suhteessa erilainen kuin muut. Kykymme yhteistyöhön ja työkalujen valmistamiseen on kehittyneempi kuin muilla lajeilla. Emme ole tässä mielessä mitenkään uudessa tilanteessa tänään kun puhumme digitalisaatiosta ja uusista teknologioista. Ihminen on aina tehnyt itselleen työkaluja, joilla hän pystyy suoriutumaan yhä vaativimmista tehtävistä ja ratkaisemaan yhä monimutkaisempia ongelmia – usein yhdessä muiden kanssa. Teknologisen ongelmanratkaisukyvyn nopea kehittyminen luo kuitenkin juuri nyt mahdollisuuksia, jotka meidän tulisi tunnistaa.

Uudet mahdollisuudet nostavat myös esille kysymyksen älykkyyden määritelmästä. Voisiko älykkyyttä olla se, että osaa toimia tilannekohtaisesti, laajasti toiminnan vaikutuksia ymmärtäen, fiksulla tavalla? Voidaanko älykkääksi ihmiseksi ajatella henkilöä, joka ei ehkä itse muista tai osaa, mutta joka osaa jakaa eteen tulevan tilanteen kognitiiviset vaateet teknologisesti ja sitä kautta myös yhteisöllisesti?

Voisiko ihminen olla oppinut, jos hänen henkilökohtainen älylaitteensa kävisi kaikki koulut, kurssit ja kokeet läpi, sekä valmistuisi ihmisen itsensä sijaan insinööriksi, biologiksi, sosiologiksi tai psykologiksi? Valmistumisen jälkeen älylaite opettaisi ihmistä aina tarpeen mukaan, kun ihminen kohtaa tilanteen, jossa kyseisiä tietoja ja taitoja tarvitaan? Älykkyys olisi ennen kaikkea jatkuvaa oppijuutta ja älykästä toimijuutta, vähän samalla tavalla kuin nyt käytämme navigaattoria apuna ajaessamme vieraassa kaupungissa.

Onko ihminen älykäs toimija, jos hän osaa taitavasti hyödyntää älykkäiden työvälineiden mahdollistamaa teknologiavälitteistä opettajuutta, selviytyen sen avulla vaikeista ja monimutkaisista tehtävistä ja ongelmanratkaisutilanteista?

Olemme jo kauan sitten hyväksyneet tämän periaatteen manuaalisessa työssä, jossa ihmisen fyysiset voimavarat eivät enää rajoita puiden kaatamista tai raskaisen tavaroiden siirtämistä. Nyt on aika hyväksyä sama periaate kognitiivisessa työssä, jossa yksittäisen ihmisen henkisten voimavarojen uskotaan olevan tietotyötä määrittävä tekijä!

Työkalujen, työn ja oppimisen demokratisoituminen

Useat työkalut, jotka ennen maksoivat miljoonia euroja, maksavat enää vain tuhansia tai jopa vain satasia. Kognitiivisen työn työvälineiden dramaattinen halpeneminen luo mahdollisuuden uudenlaiseen ohjautuvuuteen, aikakauteen, jossa ihminen itse ja ennen kaikkea yhdessä muiden kanssa, pystyy käytännössä tekemään, ilman kalliita rakenteita, saman mikä aikaisemmin vaati suuren yrityksen. Keskeinen rajoittava tekijä ei ole enää kallis pääoma, jolla kustannetaan työvälineet, tilat ja työn johto.

Uuden oppimisen ja työtehtävistä selviämisen haaste ei enää rajoitu yksilön kykyyn oppia perinteisessä mielessä, vaan kykyyn kompensoida aina läsnä olevaa kognitiivista vajavaisuuttamme tietoteknisesti. Sama asia toteutuisi jos meillä olisi aina pääsy kaikkiin kirjastoihin, kaikkiin yliopistoihin ja kaikkiin opettajiin juuri sillä hetkellä kun niitä tarvitsemme, ilman että edes aina itse ymmärtäisimme, että tarvitsemme apua.  Yksittäiselle ihmiselle syntyisi myös mahdollisuus koetella, ja ehkä ylittää, niitä toimijuuden rajoja, jotka usein tietämättämme asetamme itsellemme. Jos henkinen tai rahallinen pääoma ei enää ratkaisevasti rajoita kykyä tehdä työtä, ihmisille avautuu aivan uusia mahdollisuuksia merkitykselliseen tekemiseen ja merkityksellisyyden kokemukseen.

Haasteita työn ja oppimisen demokratisoitumisessa

Jälkiteollisessa, post-fossiilisessa maailmassa, työn muutos tekijän näkökulmasta suuntautuu työnantajan  hakemisesta asiakkaan hakemiseksi, eli työn hakemisesta työn luomiseksi. Työn lähtökohta ei silloin ole yrityksen tuote- tai palveluprosessi, vaan tilannekohtainen ongelman kuvaus – ongelman ratkaisuprosessi yhdessä asiakkaan kanssa.

Tämä muutos edellyttää meiltä uutta ajattelua siitä, mitä oppiminen ylipäänsä on. Luova ongelmankuvaus – ongelmanratkaisuprosessi on aina tiedon rakentamista, ei vain olemassa olevan tiedon omaksumista. Uuden tiedon rakentaminen tulee siten osaksi kaikkea työtä. Emme enää sano, että työ on oppimista, vaan oppiminen on työtä!

Elämme kuitenkin yhteiskunnan tasolla yhä edelleen lineaarisessa ajattelussa, putkissa. Samalla tavalla kuin oppiminen on ollut lineaarinen putki, niin myös työ on ollut putki. Jos ihminen ei päässyt opiskelu- ja työputkeen, tai joutui putken ulkopuolelle, hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia menestyä. Kyseinen, nyt vähitellen murenemassa oleva systeemi, on jättänyt liian suuren määrän ihmisiä ulkopuolelle. Putkien ulkopuolelle jäämisestä on yhtenä esimerkkinä edelleen tapahtuva nuorten ja aikuisten syrjäytyminen.

Kollektiivista ajatteluamme leimaa muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) kasvun asenteen (growth mindset) sijaan. Ajattelemme, että kun ihminen on kerran jättänyt koulun tai oppimisputkensa kesken, niin se oli sitten siinä loppuelämäksi. Kun en opiskellut nuorena, niin en voi sitä tehdä enää koskaan myöhemminkään. Se on liian vaikeaa ja liian kallista.

Oppiminen ei kuitenkaan ole enää valmistautumista elämään, vaan teknologian tukema elämänasenne ja uusi tapa tehdä työtä. Oppiminen on tapa elää yhä merkityksellisempää elämää ja tapa olla intensiivisemmin läsnä omassa ainutlaatuisessa elämässä, kuten kirjoitimme aikaisemmin.

Työn ja oppimisen demokratisoituminen ei edelleenkään tarkoita sitä, että elämän eväät  ja kehittymisen mahdollisuudet olisivat kaikille samat. Työelämässä ja koulujärjestelmässämme on edelleen paljon tekijöitä, jotka jättävät huonommin pärjääviä ihmisiä ulkopuolelle. Eriarvoistumisen lähteitä on edelleen paljon ja meidän on tehtävä jatkuvasti työtä niiden tunnistamiseksi ja poistamiseksi.

Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että elämme valtavaa mahdollisuuksien demokratisoitumisen vallankumousta. Paradoksaalisesti juuri teknologia luo meille mahdollisuuden ihmisyyden renessanssiin. Tavoitteena on plussumma-maailma ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisen suhteessa teknologiaan.

Pekka Peura ja Esko Kilpi

 

Kohtaamiskyky on tärkein kilpailutekijä

Jokaisen yhteisön kehittyminen on kiinni siitä, miten erilaiset ihmiset ja ajatukset kohtaavat ja mitä näistä kohtaamisista syntyy. Usein ei synny mitään mutta joskus maailma muuttuu. Liike yhdessä eteenpäin edellyttää kaikissa tapauksissa kykyä kohdata, neuvotella ja kykyä sopia: sopimuksia siitä mistä puhutaan, tai mistä pitäisi puhua, mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää? Työyhteisöt ovat myös sopimista siitä, kuka tekee päätöksiä, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja mitä lopulta valitaan.

Ongelmat syntyvät kun uskomme, että juuri meidän näkökulmamme ja meille tärkeät merkitykset ovat yhtä lailla tärkeitä myös muille. Emme näe aitoja ympärillämme ja niitä värittyneitä laseja, joista kaikki katsovat maailmaa, myös me. Mikään tuotoksemme ei ole objektiivinen fakta, vaikka mediateollisuus on pitkään näin omista sisällöistään väittänytkin.

Olemme ehkä hyviä ilmaisemaan itsellemme selviä asioita itsellemme, mutta ilman vuorovaikutuksessa tapahtuvaa asioiden avaamista ja tulkitsemista, ne merkitykset, joita herätämme muissa ovat jotain aivan muuta kuin mitä kuvittelemme niiden olevan. Olemme silloin kompromissien ja nollasummapelien vankeja. Voimme puhua jostain asiasta kuukausia pääsemättä yhtään minnekään, kuten monen yhteiskunnallisesti merkittävän asian kanssa on tilanne.

Kognitiivinen tietotekniikka tutkii tätä ongelmaa ja pyrkii lisäämään ymmärrystä niistä vaihtoehtoisista, usein digitaalisista, rakenteista ja tavoista kommunikoida, joita meillä on käytettävissä. Emme useinkaan tiedosta nykyisten valintojemme kapeutta jonka takia kommunikaatiomme on helposti entistä toistavaa automaatiota. Eräs politiikan- ja työmarkkinoiden veteraani kertoi minulle: ”Samassa tilanteessa sanon aina nämä samat lauseet, koska minulta odotetaan niitä. Puhun julkisuudessa enemmän omille taustajoukoilleni, kuin pöydän toisella puolella istujille”

Tämä uudelleen ja uudelleen samaa toistava malli on erityisen tyypillistä poliittiselle puheelle.

Puhumme, kuten oletamme, että roolissani tulee puhua, emmekä kuten tässä tilanteessa voisi uutta rakentavasti puhua. Valinnat ovat aina sidonnaisia johonkin käsitykseen todellisuudesta, joka on tavallisesti sekä historiallisesti että sosiaalisesti määrittynyt. Eteenpäin menon sijaan jäämme jumiin, koska näitä perusolettamuksia ei oteta rakentavaan tarkasteluun.

Kognitiivisen neurotieteen tutkijat korostavat, että tapamme kommunikoida muovaa meitä itseämme enemmän, kuin kuvittelemme puheemme muovaavan muita.

Omat sosiaaliset viitekehyksemme määrittävät myös mitä nostamme tarkasteluun ja miten lopulta tulkitsemme maailmaa. Opimme ”oikean” tavan kommunikoida tullaksemme hyväksytyksi yhteisöön ja sen jäseniksi. Oikean puheen kautta säilymme myös yhteisön jäsenenä. Mitä pidempään olemme olleet mukana, sitä vähemmän usein kyseenalaistamme ajatusmallejamme ja sitä vähemmän ymmärrämme niistä poikkeavia ihmisiä. Sama mekanismi toimii niin, että koska ”Me” olemme lähtökohtaisesti oikeamielisten joukko ja koska ”He” eivät ole meitä, heidän täytyy olla väärässä, kaikissa tapauksissa.

Mitä vahvempaa tämä heimoutuminen on sitä vaikeampaa on erilaisuuden kohtaaminen ja myös asioista sopiminen ”heidän” kanssaan. Sosiaalinen hyväksyntä omien taholta menee aina muiden, ulkopuolisten, kanssa yhteisen ajatuksen liikkeen ja yhteisen kehittämisen edelle.

Vallitsevien, usein ajasta jälkeenjääneiden, ajatusmallien ylläpitäminen on keino pitää yllä yhteisöä, vaikka kaikki ympärillä olisikin muuttunut. Mitä vaikeammaksi ja kaoottisemmaksi ympäristö koetaan, sen enemmän turvaa oma muuttumaton yhteisö ja omat muuttumattomat ajatukset antavat. Erilaisten käsitysten kohtaamiset ovat silloin televisiokeskustelujen tutuksi tekemää raivokasta puolustustaistoa, jolla yritetään ylläpitää uhan kohteena olevaa henkilökohtaista ja yhteisöllistä identiteettiä.

Tässä tilanteessa ihmisten kohtaamista ja näkemysten luovaa rakentumista ei voi syntyä. Yhteisten asioiden käsittely muuttuu mahdottomaksi.

Demokraattinen yhteiskunta on vuorovaikutukseen perustuva luottamusjärjestelmä ja samaan aikaan luottamukseen perustuva vuorovaikutusjärjestelmä. Kompromissien sijaan, parempi kohtaamiskyky ja kyvykkäämpi neuvottelu tarkoittaa uusien mahdollisuuksia ja vaihtoehtojen luomista yhdessä, jolloin päätöksenteossa voidaan päästä nollasummapelistä plus-summapeliin.

@EskoKilpi