“Me” ja “He” tai miten erilaiset ihmiset ja ajatukset kohtaavat

by eskokilpi

Tapa, jolla ymmärrämme yhteiskunnallisia ilmiöitä rakentuu maailman-kuvamme päälle, eli niiden fundamentaalisten uskomusten varaan, joita emme tavallisesti kyseenalaista, tai aina edes havaitse.

Jos tarkastelemme historiallisesti yhteiskuntien kehittymistä ja lähdemme niin kaukaa kuin metsästäjä- ja keräilijäheimoista, feodaaliyhteiskunnasta ja etenemme kohti teollista kansallisvaltiota ja nyt digitaalista, globaalia, kansainvälisyyttä, niin voimme nähdä näissä aikakausissa eroja, mutta myös hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä.

Yhtäläisyydet ovat säilyneet, vaikka eri kehitysvaiheiden sisäiset logiikat ovat olleet hyvin erilaisia. Olettamuksemme ovat aina lähteneet erillisyydestä.

”Meistä” ja ”heistä”.

Meidät luokitellaan, tai luokittelemme itsemme erilaisiin ryhmiin ja erilaisiin suhdemaailmoihin: olemme helsinkiläisiä, suomalaisia, johtajia, opettajia, oppilaita, isiä, äitejä, urheilijoita, eläkeläisiä jne.

Kolme tärkeää käsitettä kuvaa tätä ilmiökenttää: ”sisäryhmä”, ”ulkoryhmä” ja ”sosiaalinen identiteetti”. Näiden lisäksi puhutaan sosiaalisesta kategorisaatiosta, eli yksittäisten ihmisten ryhmittelystä esimerkiksi yrittäjiin tai palkkatyöläisiin ja työttömiin tai työssäkäyviin. Jäykkä kategorisaatio johtaa siihen, että samaan aikaan ei voi olla jäsenenä kuin yhdessä ryhmässä. Pyrkimyksenä on myös ollut erotella sosiaalisia ryhmiä toisistaan. Yhtenä esimerkkinä tästä on ajatus yhteiskuntaluokista. Erotteluihin pyritään kytkemään erilaisia arvoja ja erilaista käyttäytymistä, mikä johtaa helposti ryhmien välisten suhteiden konfliktoitumiseen..

Sosiaalinen kategorisaatio on aina jotain muuta kuin objektiivista todellisuuden kuvaamista. Sillä on aina joku tarkoitus. Usein kategorisaatio kuvaa maailmaa nollasummasuhteina, jolloin uskomus on, että yksi ryhmä pyrkii voittamaan toisen kustannuksella. Se on silloin synnyttämässä ennakkoluuloja ihmisryhmien välille. Käänteisesti kategorisaatio voi antaa oikeutuksen heikompien hyväksikäytölle tai olla tie jonkun ryhmän syrjinnälle.

Sosiaalinen kategorisaatio ja sosiaalisen identiteetti liittyvät yhteen.

Yksilö samaistuu omaan ryhmäänsä ja tätä kautta muodostaa kuvan siitä kuka hän on. Mekanismi toimii niin, että yksilö pyrkii näkemään itsensä positiivisessa valossa samanlaisena kuin muut ryhmänsä jäsenet, eli samaistumaan ryhmänsä edustamiin kuviteltuihin, tai todellisiin positiivisiin puoliin. Vertailu tehdään ”sisäryhmän” ja ”ulkoryhmän” välillä.

Yksilöiden pyrkimys positiiviseen minäkäsitykseen luo perustan ryhmien näkemiselle erilaisina, jopa niin, että yksilöt ovat ryhmän jäseninä suostuvaisia osallistumaan ryhmien väliseen syrjintään, jonka motiivina on lopulta positiivisen minäkäsityksen ylläpito.

Yksi äärimmäinen esimerkki tästä on rasismi, ryhmien välinen alistaminen, tai väkivalta. Hyvinkin laaja ryhmä ihmisiä kuvataan yhtenäisenä toimijana, tai yhtenäisesti syyllisenä johonkin. Tästä löytyy historiassa ja myös nykypäivässä monta esimerkkiä.

Erilaisuus on lähtökohtaisesti väärässä olemista, kun sen sijaan oma ja oman ryhmän toiminta ja näkemykset näytetään perusteltuina, oikeutettuina ja järkevinä. Positiivisen omanarvon tunteen tarve vaatii sen, että sisäryhmää suositaan ja ulkoryhmää hyljeksitään.

Mitä vaikeammaksi ja kaoottisemmaksi ympäristö koetaan, sen enemmän turvaa oma muuttumaton yhteisö, sisäryhmä, antaa.

Erilaisten käsitysten kohtaamiset ovat silloin televisiokeskustelujen tutuksi tekemää raivokasta puolustustaistoa, jolla yritetään ylläpitää uhan kohteena olevaa henkilökohtaista ja yhteisöllistä identiteettiä.

Tässä tilanteessa ihmisten kohtaamista ja näkemysten luovaa rakentumista ei voi syntyä. Yhteisten asioiden käsittely muuttuu mahdottomaksi aikana, jolloin sitä kaikkein eniten tarvitaan.

Demokraattinen yhteiskunta on vuorovaikutukseen perustuva luottamus-järjestelmä ja samaan aikaan luottamukseen perustuva vuorovaikutus-järjestelmä.

Politiikan tutkijat puhuvat kolmenlaisista suhteista: miinus-summasuhteista, joissa molemmat osapuolet häviävät. Nollasummasuhteista, joissa toinen voittaa ja toinen häviää. Ja kolmanneksi plus-summasuhteista, joissa molemmat osapuolet hyötyvät vuorovaikutuksesta.

Halusimme sitä, tai emme, elämme täysin keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Silloin jokaisen yhteisön kehittyminen on kiinni siitä, miten erilaiset ihmiset ja ajatukset kohtaavat ja mitä näistä kohtaamisista syntyy. Digitaalisesti olemme nollaetäisyydellä toisistamme eli olemme teknologisesti lähempänä toisiamme kuin fyysisesti. Käytännössä moderni teknologia mahdollistaisi paljon nykyistä laajemman kuvan siitä, ketkä voivat olla ”me”.

J.V. Snellmania lainaten se tarkoittaisi sitä, että sivistyksellä olisi silloin kuvaavampi nimi: humaanisuus, inhimillisyys, ei vain omaa ryhmää, vaan aivan kaikkia kohtaan.

Se, että ymmärrämme paremmin miten toiminnassa syntyvät ja näkyvät ”sisäryhmät”, ”ulkoryhmät” ja miten ”sosiaalinen identiteetti” kuvaa meitä, antaisi mahdollisuuden ajatella toisin, ja loisi mahdollisuuden rikkaampaan elämään syvästi keskinäisriippuvaisessa maailmassa.

Parempi kohtaamiskyky tarkoittaisi uusien mahdollisuuksia ja vaihtoehtojen luomista yhdessä, jolloin myös yhteiskunnallisessa todellisuudessa voitaisiin päästä nykyisestä nollasummapelistä plus-summapeliin.

.