Opettajuus toimijuuden tukena

Digitaalinen opettajuus oppimisintensiivisessä yhteiskunnassa

Jokainen tarvitsee toista ihmistä oppiakseen. Oppiminen tapahtuu tehokkaimmillaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, siinä mitä tapahtuu ihmisten välissä. Oppijuutta ja opettajuutta ei pitäisi muutenkaan erottaa toisistaan, koska jokainen meistä on oppija ja jokainen meistä on opettaja tilanteesta ja näkökulmasta riippuen. Keskiössä tulee olla ymmärrys vuorovaikutussuhteiden dynamiikasta, joka joko rikastaa elämää tai latistaa. Vuorovaikutus vie meitä joko eteenpäin tai jumiuttaa meidät paikalleen. Tarvitsemme myös osaamista siitä, miten nämä vuorovaikutussuhteet syntyvät ja miten voimme verkottua laajemmin ja laadukkaammin. Yhteistyökyky ei ole ihmisellä aina myötäsyntyinen ominaisuus.

Tämän päivän työkaluilla vuorovaikutussuhteet syntyvät fyysisen kohtaamisen lisäksi digitaalisesti. Digitaalisuus myös laajentaa ja monipuolistaa mahdollisuuksia tavalla, jota emme oikein osaa vielä hyödyntää. Digitaalisuus luo reaaliaikaisesti tapahtuvan vuorovaikutuksen rinnalle “on demand” -tyyppisen tarjonnan, jolloin toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutus tapahtuu tarpeen mukaan juuri sillä hetkellä kun tarve ja kiinnostus oppimiselle on voimakkaimmillaan, riippumatta siitä missä ihmiset fyysisesti sijaitsevat. Digitaalisuus määrittää uudelleen paikallisuuden. Digitaalinen vuorovaikutus on lisäksi fyysistä vuorovaikutusta skaalautuvampi, mikä mahdollistaa opettajuuden riittävyyden kaikille hyvin edullisesti. Tämä johtaa valtavaan oppimisen demokratisoitumiseen kaikkialla maailmassa.

Opettajan läsnäolo oppimistilanteissa on kriittisen tärkeää jokaiselle ihmisille. Monelle aikuiselle ja taitavalle oppijalle digitaalisen opettajuuden läsnäolo on kuitenkin täysin riittävää. On silti muistettava, että erityisesti ihmisen kasvuvaiheessa opettajan jatkuva fyysinen läsnäolo on oleellista, koska lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen sekä rajoja ja haasteita asettavan aikuisen vierelleen. Lisäksi kohtaamisen merkitys sekä tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi henkisen kasvuvaiheen aikana on huomioitava opetusta järjestettäessä.

Valitettavasti massateollisuuden ajan koulu- ja työjärjestelmät ovat tuottaneet suuren joukon aikuisia, joilla kyky oppia uutta, elämänhallintakyky ja itsesäätelykyky ovat puutteellisia. He ovat elinikäisen oppimisen suhteen vasta ensimmäisillä portailla ja tarvitsevat paljon tukea. Nämä aikuiset tarvitsevat säännöllistä, valmentavaa läsnäoloa ja opastusta digitaalisen opettajuuden rinnalle, tai jopa sen sijaan. Uudet digitaaliset mahdollisuudet oppia eivät yksinään riitä, eikä oppimistahto ole aina ihmiselle  itsestäänselvyys.

Opettajuus ja digitaalinen oppiminen

Oppiminen on kokemuksellista ja kokemusten työstämistä muiden kanssa. Mahdollisuus oppimiseen riippuu paljolti suhtautumisesta koettuun, sekä suhtautumisesta uuteen ja erilaiseen; onko se avointa vai sulkeutunutta. Esitämmekö kysymyksiä, vai lähestymmekö uutta ja erilaista valmiiden vastausten ja lukkiutuneiden käsitysten kanssa. Oppimisen perusta on avoin ja utelias ote arjessa. Oppimisella ei ole alkua ja loppua, se ei ole valmistautumista elämään, vaan tapa elää. Oppimisen tulisi määrittyä merkityksellisyyttä rakentavaksi lähestymistavaksi omaan ainutkertaiseen todellisuuteen. Tavoitteena tulisi olla intensiivisempi läsnäolo omassa elämässä.

Nykypäivänä digitaalisia kohtaamisia on huomattavasti kasvokkaista kohtaamista enemmän, jolloin oppimista on myös mahdollista tapahtua ja monin paikoin jo tapahtuu digitaalisen opettajuuden ja digitaalisten tilojen kautta enemmän kuin fyysisissä opetustiloissa.

Oppimisen mahdollistajina ovat kaikki ne digitaaliset kohtaamiset, jotka pitävät sisällään nykyisen elämäntilanteen rikastumisen, kehittymisen tai uudelleen suuntaamisen.

Miten löydän minulle merkityksellisen opettajuuden?

Itseohjautuvuuden aikakauden oppimiskykyä määrittää taito löytää ja hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen maailman ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka pystyvät avaamaan jotain itselle merkityksellistä, sillä hetkellä tarpeellista asiaa, tai löytää ne oppijat, jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta.

Jos eri tahoilla toimivat ihmiset ovat kiinnostuneita saman asian oppimisesta, heidän välilleen syntyvä yhteys luo oppimiselle paljon vahvemman siteen, kuin jos he toimisivat erillään toisistaan. Ilmiö on sama, kuin tilanne, jossa kaverit tukevat toisiaan jumpassa tai laihduttamisessa. Sosiaalinen side oppimiseen, lisää sitoutuneisuutta, sekä aktiivisen tekemisen ja loppuunviemisen todennäköisyyttä erityisesti ditaalisessa opettajuudessa.

Taitava itseohjautuvan aikakauden ihminen pyrkii hakeutumaan kohti niitä, jotka ovat vähän häntä edellä ja jotka osaavat sanoittaa ja selventää asioita, joita hän itse ei vielä omatoimisesti osaa ottaa toiminnassaan huomioon. Hän pyrkii kohti ihmisiä, jotka pystyvät näyttämään kasvun polun, jota hän itse ei vielä näe. Jossain tapauksissa nämä ihmiset löytyvät läheisistä koulurakennuksista tittelillä opettaja, mutta yhä useammin nämä ihmiset löytyvät YouTubesta, Twitteristä, Facebookista, muualta sosiaalisesta mediasta, kaupallisilta valmennuskursseilta tai kansainvälisten yliopistojen avoimilta verkkokursseilta.

Meillä on sisäänrakennettu ajatusvirhe kuvitellessamme, että oppiminen on oikeampaa, aidompaa ja myös korkeatasoisempaa virallisessa koulujärjestelmässä, kuin sen ulkopuolella tapahtuvassa ei-institutionaalisessa oppimisessa. Tämä ajatusvirhe tulee katoamaan oman sukupolvemme aikana. Netti tulee haastamaan lineaariset koulutusinstituutiot samalla tavalla kuin se on haastanut lineaarisen median.

Tukeeko koulu oppimista enää tulevaisuudessa?

Oppiminen tapahtuu tehokkaasti innostavien, osaavampien ihmisten seurassa ja sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat motivoituneet oppimaan samoja asioita. Tähän nojaten koulu tukee oppimista, jos se pystyy ketterästi, innostavalla tavalla, yhdistämään oppilaita ja opettajia, sekä luomaan rikastavia vuorovaikutussuhteita heidän välilleen.

Koulun hyvyyttä voidaankin arvioida kahden tavoitteen kautta: ensimmäiseksi kuinka ketterästi koulu tunnistaa ja yhdistää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta. Toiseksi kuinka tämä, yhteiset tavoitteet omaava oppilasryhmä, yhdistetään ketterästi fyysiseen ja digitaaliseen opettajuuteen. Oleellista tässä on joustavuus ja ketteryys, koska tilannekohtainen toisiaan tarvitsevuus saattaa olla hyvin lyhytkestoista.

Lähtökohtaisesti nykyinen koulujärjestelmä on nerokkaasti luotu systeemi, koska koulussa on aina läsnä jonkin tietyn aiheen asiantuntija. Tämä asiantuntija on palkattu kouluun kokopäiväisesti toimimaan tietyn substanssin opettajana. Kuitenkin kullakin oppilaalla pitäisi olla rajaton pääsy vuorovaikutukseen itselleen tilannekohtaisesti tärkeän opettajuuden, tai opettajan, kanssa.

Koulu ei hyödynnä täysin omaa potentiaaliaan, sillä oppilaiden virtaus koulurakennuksen sisällä ei ole järjestetty todellisten tarpeiden, vaan kuviteltujen tarpeiden mukaan. Koulu järjestää ennaltamäärätyn tarjooman oppilailleen tutustumatta oppilaisiin ja heidän tilanteeseensa. Uskomme, että jos koulu keksittäisiin uudelleen, se rakentaisi yhdessä oppilaiden kanssa henkilökohtaisempia ja tilannekohtaisempia osaamisen signalointi- ja oppimismahdollisuuksia.

Koulujärjestelmän kohtaamattomuus ja muutosjäykkyys eivät kuitenkaan estä, eivätkä hidasta, oppimisen demokratisoitumista, sillä koulujärjestelmän ulkopuoliset toimijat tuovat saman tiedon laajasti saataville ja luovat helpompia, halvempia ja ketterämpiä käytänteitä yhdistää oppijoita toisiinsa ja opettajuuteen.

Tästä jatkamme seuraavassa kirjoituksessa!

Pekka Peura ja Esko Kilpi

Merkityksellistä työtä ja oppimista

Merkityksellisyyden kokemus on ihmisoikeus. Merkityksettömyys on ihmisoikeusrikkomus.

Merkityksellisyys syntyy ennen kaikkea työelämän ihmissuhteissa sekä suhteesta työhön itsessään ja laajemmin siihen miten ihminen liittyy omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tämä perusasia ei muutu, vaikka olemmekin siirtymässä teollisesta erikoistumisen aikakaudesta jälkiteolliseen aikaan.

Muutos on nyt käynnissä. Yksittäisen ihmisen kohdalla muutos tapahtuu sekä työn että oppimisen mahdollisuuksien laajenemisessa. Elämme ennennäkemätöntä mahdollisuuksien demokratisoitumisen aikaa. Yhä useampi pääsee oppimaan haluamiaan tietoja ja taitoja sekä tekemään sellaista työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja itselleen sopivaksi. Tämä on ihmisen kannalta merkittävä positiivinen muutos kohti parempaa yhteiskuntaa, mutta se tuo mukanaan myös haasteita. Muutos itsessään, myös kohti parempaa, vaatii aina sopeutumista, uudenlaista vastuunottoa, sekä vanhan, yhä toimivankin, taakse jättämistä.

Työn muutos toistosta tilannekohtaisuuteen vie meitä kohti työtä luovina ongelman kuvauksina ja luovina ongelman ratkaisuina. Työ muuttuu tuote- ja tehtäväkeskeisestä suhde- ja vuorovaikutuskeskeiseksi.

Tasa-arvoisemmat, luovat mahdollisuudet muuttavat työihmisen teollisen ajan ammattilaisesta lähemmäksi sitä maailmaa, minkä tunnemme taiteen kautta. Artistius, taiteilijuus, tarkoittaa oman potentiaalin vapautumista, jatkuvaa kehittymistä ja minän puhkeamista kukoistukseen luovan läsnäolon ja uutta luovien kohtaamisten kautta.

Tavoitteena on intensiivisempi läsnäolo omassa ainutlaatuisessa elämässä. Oppiminen on enemmän tie kohti merkityksellisyyttä, kuin tie kohti muiden arvioimaa osaamista.

Tämän päivän keskeisin kysymys on, mitä uuden oppiminen tarkoittaa käytännössä lapsille, nuorille sekä aikuisille, jotta jokainen pääsisi mukaan demokratisoituvaan oppimiseen ja demokratisoituviin mahdollisuuksiin työelämässä.

Sekä työn merkitys että työhön liittyvät määritelmät muuttuvat. Teollisena aikana tuottavuuden kasvu perustui eri asioihin kuin tulevaisuudessa. Jälkiteollisena, jälki-fossiilisena, aikana työ kehittyy ja tuottavuus lisääntyy oppimisen ja opitun laajan jakamisen kautta. Oppiminen ei ole enää työhön valmistavaa asiaa, vaan oppiminen tapahtuu osana työtä aitojen ongelmanratkaisutilanteiden kautta.

Vaikka teknologiat kehittyvät, työn määritelmä pysyy, työ on toisten ihmisten ongelmien kuvausta ja niiden ratkaisua. Oppiminen on kysymysten esittämistä ja vastausten hakemista niihin. Todellista kokonaisvaltaista oppimista ei edes voi tapahtua simuloimalla tilanteita työn ulkopuolella, mistä syystä työtä ja oppimista ei voi enää tulevaisuudessa erottaa toisistaan.

On varsin helppo hyväksyä väite että työ on oppimista, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta kun ajattelussamme ja toiminnassa näkyy, että oppiminen on työtä. Oppiminen ja laaja opettajuus, josta kirjoitamme jatkossa, rakentaa yhteiskunnan perus-infraa enemmän kuin tiet ja tunnelit.

Yhteiskunnan tasolla ongelmana on yhä edelleen tuottavuuden kasvun näkeminen nykyisen toiminnan tehostamisena, jossa pyritään tekemään vähemmällä enemmän tulosta. Jälkiteollisen työn aikakautena tuottavuus syntyy työn arvon eikä määrän lisääntymisenä.

Minkälainen työ on arvokasta – mitä on tärkeää oppia?

Työn arvo kasvaa, kun asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kokemus palvelusta tai tuotteesta paranee. Pyrkimys lisätä työn arvoa luovalla tavalla on fundamentaalisesti aina oppimisprosessi. Arvoa tai kasvua ei myöskään voi enää mitata vain perinteisillä finanssimittareilla ottamatta huomioon toiminnan positiivisia ja erityisesti negatiivisia ulkoisvaikutuksia.

“Mitä on tärkeää osata?” on muuttunut vääräksi kysymykseksi. Oikeat kysymykset muodostuvat vasta vuorovaikutuksessa maailman kanssa arvonluonnin yhteydessä, mistä syystä vastauksia ei voi opetella etukäteen.

Tulevaisuuden ihminen tarvitsee teollisen ammattilaisen työkalupakin sijaan artistin työkalupakin, jossa arkinen luovuus on yksi keskeisimmistä työkaluista. Kritiikki siitä, että nykykoulu ei valmista ihmisiä työelämään, on tästä näkökulmasta hyvin perustelu.

Oppilaitoksia ja oppimispolkua suunnitellessa tulisi pitää keskiössä tavoite toiminnasta, jonka kautta kasvatamme hyvän itsetunnon omaavia, uteliaita ja elinikäisen oppimisen taidot hallitsevia yhteistyöhakuisia ja kohtaamiskykyisiä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö nykymuotoinen asiantuntijuus kasvaisi myös tällaista oppimispolkua ja työuraa pitkin, vaan päin vastoin.

Kuka johtaa työtä – kuka opettaa oppilasta?

Jälkiteollisen, post-fossiilisen, työn aikakaudella alkusysäys työlle ei enää tule työntekijän ulkopuolelta, vaan työntekijältä itseltään. Vastaavasti alkusysäys oppimiselle ei tule opettajalta, vaan oppilaalta itseltään. Moottorina työlle ja oppimiselle toimii ihmisten välinen rikas vuorovaikutus, jossa syntyy uusia kysymyksiä, joihin haetaan uusia vastauksia. Verkostomaisessa työssä kaikki osallistujat ottavat oman osansa siitä työn osasta, jota kutsuttiin johtamiseksi. Vastaavasti verkostomaisessa oppimisessa kaikki oppilaat ovat myös opettajia.

Tieto ja nopeasti halpenevat työkalut tulevat kaikkien saataville, mistä syystä perinteinen koulujärjestelmä on jo syrjäytetty monopoliasemastaan oppimisen mahdollistajana.

On kuitenkin oleellista edelleen ymmärtää, että ihminen yksilönä ei aina ole kovinkaan hyvä tai säntillinen itsensä opettaja tai oman työnsä ohjaaja. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä opettajiksi, ohjaajiksi, valmentajiksi, mestareiksi, mentoreiksi, esikuviksi ja inspiraation lähteiksi.

Opettajuus ei silloin välttämättä ole enää rooli tai perustu asemaan. Nämä “opettajat” eivät löydy pelkästään instituutioista, kuten kouluista, vaan kuka tahansa voi toimia toisen ihmisen todellisena opettajana jossain häntä kiinnostavassa asiassa. Esimerkkinä nykyajan opettajasta toimii YouTube-kanavaa ylläpitävä vlogaaja tai sinne “how-to”-videon postaava asiantuntija.

Työ on aina toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta ja oppiminen on aina vuorovaikutusta. Oppiminen on aina pienissä tai suuremmissa yhteisöissä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulosta. Nämä havainnot tuovat meidät kahden oleellisen kysymyksen äärelle: miten ihminen löytää oman opettajansa ja miten hänen tulisi vuorovaikuttaa yhteisönsä kanssa?

Tästä jatkamme seuraavassa kirjoituksessa!

Pekka Peura ja Esko Kilpi