Omistajuus verkostomaisissa organisaatioissa

Liike-elämä ja työ ovat kehittyneissä maissa ehkä eniten ihmisten elämään vaikuttavia voimia. Useimmat meistä tekevät työnsä erilaisissa yrityksissä. Ne vaikuttavat suoraan ja välillisesti siihen millaista elämämme on. Jos voimme vaikuttaa liike-elämän lainalaisuuksiin, voimme vaikuttaa elämän lainalaisuuksiin. Jos muutamme liike-elämää, muutamme maailmaa.

Yhä suurempi osuus asiakkaiden arvosta syntyy erilaisella logiikalla, mihin olemme massatuotannon aikana tottuneet. Kasvava osuus tuotannosta, oli sitten kyseessä tuotteet tai palvelut, syntyy yhdessä asiakkaan kanssa tehtyinä tilanne- tapauskohtaisina ratkaisuina. Asiakasta ei enää nähdä arvoketjun lopussa, sen viimeisenä vaiheena, vaan sen ensimmäisenä vaiheena, ketjun liikkeellepanijana. Asiakkaan oma panos arvon luonnissa on keskeinen ja usein ratkaiseva. Asiakas ei ole enää passiivinen vastaanottaja, vaan aktiivinen toimija ja elimellinen osa arvoprosessia. Arvoketju kääntyy toisin päin kuin ennen. Työntö muuttuu imuksi. Työ muuttuu toistosta tilannekohtaiseksi vuorovaikutukseksi, luovaksi ongelmanratkaisuksi yhdessä asiakkaan kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaa kompleksisuuden kasvua. Monimuotoisuus ja keskinäisriippuvuus lisääntyvät, kun ei voida suoraan toistaa aikaisemmin kehitettyä ratkaisua tai etukäteen mietittyä prosessikaavaa. Tuotannon rakenteiden täytyy muuttua enemmän verkostomaisiksi ja hajautetuiksi, jotta päästäisiin lähemmäksi asiakasta. Keskitetty hallinto ja keskitetyt rakenteet osoittautuvat lähtökohtaisesti liian hitaiksi ja jäykiksi vastaamaan aktiivisen kontaktin ja asiakasvuorovaikutuksen vaateeseen. Tänään liian moni työntekijä on liian kaukana asiakkaasta ja siitä mikä on asiakkaalle tärkeää. Matka asiakkaan ongelmankuvauksesta sen ratkaisuun on liian pitkä, jos tie kulkee aina johtajan ja keskitetyn hallinnon kautta.

Arvolupauksen täytyy myös modularisoitua mahdollistamaan yhä laajempi potentiaalisten ratkaisujen kirjo. Tämä tarkoittaa kehitystä kohti alustataloutta ja rakennetta, jossa itse yritys on enemmän verkostoaan ja muita, itsenäisiä tahoja, yhdistävä, sekä ongelmia ja niiden ratkaisuja yhteen tuova linkittäjä, kuin itse rajattua ratkaisujen määrää valmistava perinteinen tuotantolaitos.

Yritys on lainopillinen ja sosiaalinen konstruktio. Yritys voi siten olla mitä toivomme ja osaamme kuvitella sen olevan. Muuttuvassa ympäristössä pärjätäkseen yrityksen ehkä pitääkin olla hyvin erinäköinen kuin nyt. Perinteisen yrityksen olemassaolon oikeutus on syntynyt sen kyvystä koordinoida arvoa luovaa toimintaa markkinoita tehokkaammin. Yritys ja sen arvontuottoprosessit ovat ihmisten yhteistyötä. Aivan samaa yhteistyötä voisi teoriassa tehdä ilman yritystä, tai erilaisten, esimerkiksi verkostomaisten, rakenteiden kautta. Yrityksen olemassaolon filosofinen lähtökohta on se odotettu tehokkuus, joka syntyy toimintaan, kun markkinoiden sijaan johtamisen kautta hoidetaan tarvittava kommunikaatio, allokoidaan resursseja ja tehdään päätöksiä siitä, miten ihmiset tekevät yhteistyötä ja miten koordinoidaan yksittäisiä tapahtumia. Teoreettisesti nämä samat sopimukset voisivat tapahtua markkina-transaktioina, joissa vapaa hinnan muodostus, kysyntä ja tarjonta ajaisivat saman asian, minkä nyt tekee asiasta päättävä työnantaja tai johtaja.

Yrityksen arvontuottoprosessien kääntyessä työntämisestä tilannekohtaiseen imuun ja osaamisvaateiden kasvaessa, keskeisimpiä päätöksiä on ketkä ovat yrityksessä ”sisällä” ja ketkä toimivat yrityksen ja sen alustan kautta, erilaisissa sopimussuhteissa verkostossa ”ulkopuolella”.

Tämän päätöksen näkyvin käytännön lopputulema on tähän asti ollut kompensaatioperiaatteiden erilaisuus eri toimijoille. Jos kyseessä on ”ulkopuolella” sopimussuhteessa oleva toimija, lähtee kompensaatio mitattavissa olevasta ja etukäteen sopimuksellisesti määritetystä tuotoksesta. Tuotoksen tekemiseen liittyvä tarvittava muu panostus, kuten oppiminen ja sen kustannukset, ei tavallisesti ole esillä. Toimittajan on kuitenkin yleensä pystyttävä jollain tavalla takaamaan kykynsä suoriutua kyseessä olevasta tehtävästä. Riski siitä, että toimittaja ei pystykään vastaamaan lupaukseensa on tavallisesti toimittajalla, eli jos tuotosta ei synny, tai se ei vastaa sopimusta, ei kompensaatiotakaan tule. Riskiä ei lähtökohtaisesti jaeta, vaikka sen toteutuminen saattaakin aiheuttaa suurta haittaa työn tilaajalle.

Yrityksen sisällä periaatteet ovat erilaiset. Riskejä, jotka liittyvät puutteellisiin tuotoksiin, alisuoriutumiseen, tai vääriin panostuksiin, on hyvin vaikea kohdistaa nykyisissä tuotantorakenteissa oikein. Tämän vaikeuden johdosta nämä riskit tavallisesti jaetaan. Yritys, ja lopulta kaikki sen työntekijät kantavat kollektiivisesti tämän piilossa olevan riskin. Kollektiivisuudesta riskin kannossa seuraa, ettei toiminnan tehostamiseen liittyviä ratkaisuja ole aina helppo tehdä. Hyvät, toimivat osat joutuvat kantamaan taakkana myös toimimattomien osien painon. Sisällä riskit jaetaan, mutta ulkopuolella, verkostossa, ei.

Palkkasuhteen, tai muunlaisen sopimussuhteen valintaan yrityksen ja toimijan väliseksi sopimukseksi on myös vaikuttanut keskeisesti juuri helppous tai vaikeus arvioida työn tuotosta ja sen arvoa.

Jos arviointi on helppoa, painottui valinta sopimussuhteeseen. Jos arviointi on vaikeaa, on palkkasuhde ollut todennäköisempi vaihtoehto. Teollisen yrityksen perusteisiin liittyy tämän johdosta koordinaatiokyvyn kääntöpuoli, systeeminen tehottomuus, jota ei ole helppo paikallistaa, koska se on rakenteellista tehottomuutta.

Kaikki voivat omista lähtökohdistaan tehdä parhaansa ja myös saavuttaa omilla mittareillaan hyviä tuloksia, mutta lopputulos on kokonaisuuden kannalta kestämätön.

Työn tuotoksen arviointi on sisällä ollut vaikeaa, mutta ulkopuolella, verkostossa, helpompaa.

Yrityksen omistus syntyy tavallisimmin niiden riski-investointien seurauksena, joita omistajat tekevät sijoittaessaan rahaa yritykseen ja sen tuotantolaitteisiin. Omistajat valitsevat sitten yritykseen johdon, joka palvelee omistajien tavoitteita, joista tärkeimpänä on pidetty omistuksen arvon turvaamista ja sen kasvattamista. Mallista seuraa, että yrityksen omistamiseen ja sen toiminnan suuntaviivojen valintaan, sen johtamiseen, liittyviä seikkoja tarkastellaan tavallisesti erillään työntekijöiden työpanosten ja yrityksen välisestä suhteesta.

Riskin käsite liittyy tässä mallissa finanssi-investointeihin ja riskinotosta seuraa omistusoikeus. Työntekijä ei tämän ajattelun mukaan kanna (yrittäjä)riskiä. Työntekijän panos on turvattu, mutta omistajan ei.

Gary Becker otti käyttöön termin inhimillinen pääoma (human capital) osoittaessaan, että suuri osa niistä taidoista ja tiedoista joita työ vaatii, olivat mahdollisia omata vain jos työtekijä sijoitti niiden hankkimiseen aikaansa ja resursseja. Erityisen tärkeitä olivat havainnot, joita Becker teki inhimillisen pääoman arvosta eri yhteyksissä. Hän osoitti, että usein osaaminen ja tieto olivat arvokkaampia juuri siinä yrityksessä, siinä kontekstissa, jossa työntekijä työskenteli, verrattuna tilanteeseen, että hän olisi vaihtanut työpaikkaa tai alaa.

Tietointensiivisen työn yhteydessä tiedon ja osaamisen tuottavuusvaikutukset ovat ilmeisiä. Tämän johdosta työntekijöiden panosta tai kuluja ei voidakaan enää arvioida geneerisinä, homogeenisinä henkilöstöerinä suhteutettuna käytettyyn aikaan tai henkilöstön lukumäärään. Oikealla osaamisella oikeassa tilanteessa on valtavan suuri merkitys. Kun erilaisella osaamisella on erilaisia tuottavuusvaikutuksia, niin tulee tärkeäksi nähdä kuka tekee mitäkin, missä ja milloin. Oikean, ehkä ulkopuolelta, tulevan henkilön läsnäolo oikeaan aikaan arvoverkon solmukohdassa saattaa muodostua yhtä lailla tärkeäksi kilpailutekijäksi, kuin mitä yrityksen perinteinen henkilöstö oli.

Tietotyöntekijän kannalta katsottuna mallista seuraa, että osaaja ottaa myös riskin hyvin samojen periaatteiden mukaan kuin rahaa sijoittava omistaja tekee. Jos jostain syystä työntekijä ei voi jatkaa toimimista ympäristössä, johon hän on kehittänyt osaamistaan, on todennäköistä, että tähän kontekstiin liittyvällä osaamisella on pienempi arvo jossain muualla. Hankittu osaaminen menettää markkina-arvoaan, eli riski toteutuu.

Riskin käsite ei siten liity vain finanssi-investointeihin, vaan myös henkisen pääoman investointeihin. Tulevaisuuden verkostomaisissa yrityksissä ja usein lyhyemmissä työsuhteissa toimiminen edellyttää uudenlaiseen riskinottoon kannustamista. Teoreettisesti riskinotosta pitäisikin aina seurata omistuksenkaltainen suhde siihen toimintaan jossa ollaan mukana. Omistaminen ei kuitenkaan tässä liity yhteisten tuotannontekijöiden omistamiseen, vaan osuuteen yhteisön tulevaisuuden tulon odotuksista.

Jälkiteollista taloudellista toimintaa tulisi tarkastella kaikkien niiden panostusten summana, joita siihen tehdään. ”Yritys” on kaikkien näiden investointien lopputulema. Osaamista voidaan tarkastella investointina monien samojen periaatteiden mukaan joita olemme käyttäneet finanssi-investointien kanssa. Yritys-spesifin osaamisinvestoinnin tulisikin ajatuksellisesti noudattaa oman pääoman ehtoisen investoinnin logiikkaa, vieraan pääoman ehtoisen investoinnin sijaan. Näiden kahden ero on se, että vieraan pääoman ehtoisen investoinnin tuottovaade on ennalta määrätty. Oman pääoman ehtoinen investointi tuottaa hyvin, jos yrityksellä menee hyvin. Jos yrityksellä menee huonosti on tuottokin huono. Tavoitteena pitäisi olla tilanne, jossa osaamisen tuottovaikutukset voitaisiin jakaa tulevaisuuden tuloista sopimusteknisesti pidemmällä aikajänteellä, erityisesti siitä katteesta, jota yhteistyö tuottaa. Tämä mahdollistaisi uudenlaisen riskinoton nyt syntyvissä hajautetuissa, verkostomaisissa rakenteissa, joissa työpanosta ja siihen liittyvää kompensaatiota on vaikea kuvata etukäteen. Teknisesti tämänkaltainen riskinjako on nyt ensimmäistä kertaa toteutettavissa lohkoketju-pohjaisten älykkäiden sopimusten kautta.

Olemme siirtymässä uuteen taloudellisen toiminnan ympäristöön jossa on usein vaikeampi arvioida ulkopuolelta tulevaa panosta kuin sisällä toteutettua työtä.

Uudet taloudelliset tilat ja verkostomaiset, tilapäiset, työsuhteet edellyttävät uudenlaista riskinottoa, uutta riskin jakoa ja uutta, oikeudenmukaista, tulosten jakoa. Uuden (työ)suhteen pitäisi olla samanaikaisesti sekä palkkasuhde että omistuksen kaltainen suhde, kolmas suhde, jota meillä ei vielä ole. Mallista seuraa, että investoijan tulisi saada sitä suurempi osuus tulevaisuuden tulon odotuksesta, mitä tilanne-spesifisimpiä investoinnit ovat ja mitä vaikeampaa niiden tuottovaikutuksia on arvioida etukäteen ja sopia niistä.

Tavoitteena tulisi olla kaikkien yritystoiminnan osapuolien vapaaehtoinen sitoutuminen yhteiseen toimintaan, sen perustehtävään ja tavoitteisiin. Tämä tarkoittaa aktiivista osallisuutta, mutta myös uutta työn suhdemaailmaa, joka on paljon monimuotoisempi kuin nykyinen työnantaja – työntekijäsuhde ja esimies – alaissuhde. Uusi työ tarkoittaa myös vastuunottoa sijoitetusta panostuksesta riippumatta sen luonteesta. Tavoitteena tulee olla sijoituksen arvon säilyminen ja kasvu sekä kyky sopimusteknisesti hyötyä sen mahdollistamista tuloksista. Kaikilla investoijilla on silloin sama tavoite: saada hyöty investoinnin kautta syntyvistä tulevaisuuden tulon odotuksista ja osuus pitkän tähtäimen tuotoksesta. Teknologisesti tämä on nyt ensimmäistä kertaa mahdollista toteuttaa. Investoinnin ja sen tuoton välisen kausaliteettiketjun todentaminen tulee olemaan tulevaisuudessa helpompaa uusien lohkoketjupohjaisten tietokantojen avulla.

Tietotyön ollessa yhä tavallisempi tapa tuottaa arvoa yhteiskunnassa tarvitsemme uuden käsitteistön, joka antaisi kestävämmän lähtökohdan ymmärtää kuinka jälkiteollinen yritys voisi olla houkutteleva kohde sekä finanssi-investoinneille että osaamisinvestoinneille. Voi olla, että työkin on jatkossa samanlainen investointiportfolio kuin mitä finanssi-investoinnin tekijä tänään tavoittelee. Riskin jakaminen useaan kohteeseen voi olla paljon järkevämpää kuin laittaa kaikki munat samaan koriin. Vanhempamme tekivät yhden pitkän työuran. Meillä on ollut niitä useita peräkkäin. Lapsillamme voi olla useita työuria samanaikaisesti. Kaikki riski-investoinnit eivät koskaan tuota hyvin, mutta jotkut niistä saattavat olla hyvin kannattavia – jos olemme omistajia!