Miltä liikkeenjohtaminen näyttäisi jos se keksittäisiin tänään

by eskokilpi

Liikkeenjohdon tematiikka, leadership/management, niin kuin me sen tunnemme tänään yritysten ja organisaatioiden maailmassa, syntyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Liikkeenjohto uutena tieteenä haki olemassa ololleen validiteetin tuon ajanjakson tieteellisestä paradigmasta. Erityisesti luonnontieteissä aika oli voimakkaasti kiinni valistuksen ajan ihanteissa ja Newtonilaisessa fysiikassa. Elettiin insinööritieteiden kulta-aikaa. Todellisuus ymmärrettiin objektiiviseksi, todeksi todennettavaksi maailmaksi havaitsijan ulkopuolella. Jos käytettiin oikeita havaitsemisvälineitä ja ajattelua, tuo, joskus hyvinkin monimutkainen maailma voitiin mallintaa ja siinä voitiin havaita rationaalisia syy- seuraussuhteita, jotka antoivat mahdollisuuden löytää oikeat tavat vaikuttaa.

Johtaja on tässä maailmassa rationaalinen toimija ja päätöksentekijä, jonka tehtävänä on tietää mitkä kausaliteettien ketjut tuovat organisaatiolle sen tavoitteleman menestyksen. Samalla tavalla kuin reduktionistinen tiede toimi,  organisaatiot voitiin parhaiten ymmärtää niiden osittamisen kautta. Erilliset osat muodostivat puolestaan mekanistisen, systeemisen aktiviteettien kokonaisuuden, joka toimi johdon suunnittelemalla tavalla. Huomio johtamisessa tuli tämän ajattelutavan mukaisesti kohdistaa niihin olemassa oleviin ja tarvittaviin syy – seuraussuhteisiin, jotka toteuttavat organisaation menestyksen parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhtä tärkeää oli motivoida mukana olevat ihmiset yhteisiin, johdon luomiin tavoitteisiin, sekä prosessien säätelemään vuorovaikutukseen. Organisaatioihanne jäljitteli konetta vaihdettavine osineen. Koneen toiminta taasen perustui tehokkaisiin input – output suhteisiin, joissa resurssit muuttuivat suoritteiksi. Työtä tekevät yksilöt olivat tässä maailmassa yksi resurssi muiden resurssien joukossa.

Organisaation rakenne ja prosessit kuvattiin tässä lähestymistavassa tavallisimmin yleistyksinä. Yleistäminen tarkoittaa, että rakenteet ja (vuorovaikutus)prosessit eivät ole tilanteesta, kontekstista, riippuvaisia, vaan yleisesti päteviä aikariippumattomalla ja tilanneriippumattomalla tavalla. Kontekstilla ei ole merkitystä. Yleistävästä ajattelusta seuraa myös, että tavallisesti voidaan löytää, usein organisaation ulkopuolelta uusi, paras tapa tehdä joku asia. Tämä uusi tapa voidaan sitten siirtää tilanteesta toiseen ilman, että historiasta tai paikasta tarvitsee välittää.

Epävarmuuden maailma

Arkikokemuksissamme korostuvat yllätykset, muutokset ja kehityskulut, joita ei ole voitu ennustaa tai joita ei ole edes suunniteltu kenenkään toimesta. Epävarmuus on elimellinen osa yritystoimintaa ja osa elämää. Epävarmuus ei liity pelkästään siihen mitä tapahtuu seuraavaksi, vaan myös siihen mitä juuri nyt tapahtuu tai hyvinkin erilaisiin tulkintoihin siitä mitä on tapahtunut. Yhteisten, ”ylempää annettujen” tavoitteiden ohella yksilöiden omat tavoitteet, omat agendat, arvot, tulkinnat ja suunnitelmat ohjaavat ennakoimattomalla tavalla sitä mitä tapahtuu. Rationaalisuuden ohella tunteet ja poliittiset päämäärät ohjaavat toimintaa ja päätöksiä. Väärinymmärrykset ja väärät tulkinnat vaikuttavat yhtä paljon kuin oikeatkin. Suunnitelmat toteutuvat hyvin harvoin juuri niin kuin oli tarkoitus tai kuten oli suunniteltu.

Johtamisen taustalla olevan rationaalisen, lineaarisen kausaliteetin ihanne on hyvin kaukana siitä arkitodellisuudesta, jonka tunnistamme. Näyttäisikö liikkeenjohtaminen erilaiselta jos se ottaisi lähtökohdaksi toimimisen epävarmuudessa ja jos sen tieteellinen maailmankuva päivittyisi tämän päivän tasolle?

Johtaminen kompleksisessa ympäristössä

Yritystoiminta on aina toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta. Miltä johtaminen näyttäisi, jos lähtökohta olisi, että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kausaalisuhteet ovat  aina ei-lineaarisia: osittain tiedämme mitä tapahtuu seuraavaksi, osittain emme. Osittain voimme ennustaa, osittain emme. Toiminnassa on aina mukana epävarmuus, jota ei voida poistaa. Johtaja voi suunnitella mitä itse tekee seuraavaksi, mutta ei voi koskaan täysin tietää mitä muut tekevät seuraavaksi. Johtajan pyrkimykset kohtaavat kaikkien muiden, aina osittain samanlaiset, osittain erilaiset pyrkimykset. Mitä tapahtuu, on seurausta kaikista näistä toisiinsa vaikuttavista erilaisista pyrkimyksistä. Se, mikä on tulema kun erilaisten ihmisten erilaiset tulkinnat, pyrkimykset ja toiminta vaikuttavat toisiinsa on aina enemmän tai vähemmän piilossa ja epävarmaa. Kukaan yksittäinen toimija ei voi kontrolloida sitä, mitä lopulta tapahtuu, vaikka siihen voikin vaikuttaa.

Tästä seuraa että emme voi enää pitää erillään, eri vaiheina suunnittelua ja tekemistä, ajattelua ja ajattelun ”jalkautusta”.  Suunnittelu ja toteutus eivät ole käsitteellisesti kaksi erillistä vaihetta ajassa, vaan saman asian kaksi puolta samanaikaisesti. Suunnitelma on suunnitelma, vain siinä määrin kuin se toteutuu. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa suunnittelu on ehdottoman tärkeää, mutta joustavuutta vähentävät suunnitelmat eivät. Paradoksaalisesti, mitä paremmin suunnittelemme, sen paremmin voimme tarvittaessa toimia ketterästi muuttuneissa tilanteissa. Mitä paremmin osaamme ja tiedämme sen paremmin voimme improvisoida.

Koska emme voi perustaa toimiamme ja päätöksiämme täydelliseen tietämiseen, pitäisikö meidän paremmin ymmärtää miten toimimme silloin kun emme tiedä? Vaikka emme voi poistaa epävarmuutta, voimme varmuudella tietää miten toimimme, kun pyrimme elämään epävarmuudessa.

Jatkuu postissa: digitaalinen työ, tietoverkot ja johtaminen

.